Pienen koiran surkea vaellus

Yön jälkeen maa oli taas mukavan valkea, joten oli kiva suunnata metsän puolelle. Jotain noilla pienemmillä koirilla oli kylläkin mielessä kun ei niitä meinannut metsän puolelle saada ollenkaan. Lopulta ne tulivat perässä ja teimmekin pienen reissun mäyränkolon kautta mäelle ja sieltä sorakuopan kautta takaisin pihaan.

Metsän puolella Tino jäi jatkuvasti jälkeen - kuten yleensäkin. Luulin Tinon taas löytäneen jotain mielenkiintoista peuran kakkaa tai jotain muuta ah niin ihanaa. Lähempänä pihaa totuus tosin alkoi valjeta kun herra jäi vain törröttämään hiekkatielle eikä suostunut liikkumaan ollenkaan. Jo ilme kertoi kaiken.

En jaksa enää liikkua, jalkani ovat raskaat

Kävin rohkaisemassa pientä sissiä ja jatkoimme taas matkaa. Parinsadan metrin päästä tilanne oli taas sama ja ei auttanut kuin kantaa poloinen kotiin.

Ei tosin mikään ihme jos jää jälkeen metsässä ja jossain vaiheessa ei enää jaksa nostella jalkojaan… Saattaahan tuommoisilla pienillä painolasteilla olla jotakin vaikutusta. Tinosta oli tullut kertaheitolla etupainoinen eläin.

Suuret lumipaakut Tinon jaloissa

2 vastausta artikkeliin “Pienen koiran surkea vaellus”

  1. Pirjo Hämäläinen kirjoittaa:

    Voi ei, kuinka ISOT lumipaakut noin pienellä koiralla! Pääsikö Tino edes yhtään liikkumaan? Oli varmaan vapautuva tunne päästä niistä eroon ;o)
    Rapsutuksia koirille lähettää Piipa

  2. Dingolina´s kirjoittaa:

    Kovan houkuttelun jälkeen otti pari askelta, jonka jälkeen pysähty kuin seinään. Ei varmaan tulis itekään kauheesti liikuttua jos olis suhteessa samankokoset lumipaakut omissa jaloissa :o

Jätä vastaus